8. lokakuuta 2006

Vuosi 2001 - puheenjohtaja muistelee

Minulla on se edessäni, valokuva-albumin kätköstä esille ottamani valokuva Imatran Nuorkauppakamarin puheenjohtajasta mallia 2001, hyvin säilynyt huolimatta kuluneista vuosista. Siis se valokuva, joka otettiin Aulangolla syysvuosikokouksen yhteydessä ja jonka naapuri albumissa on - juuri siksi - alueen 6 puheenjohtajien yhteispotretti. Kuva on edelleen valokuvaamon pahvikehyksissä. Minä siinä tietenkin olen. Katselen sitä vähän hämmentyneenä.


Ensinnäkin, Imatran Nuorkauppakamarin komeat käädyt ovat puvuntakissa väärin kiinni, minkä vuoksi käädyt valahtavat hieman liian alas eivätkä seuraa puvun rintamuksen leikkausta. Muutama tunti kuvan ottamisen jälkeen Niina Kenttämaa saapuessaan kokouksen iltajuhlaan havaitsi virheen ja kaudestani jäljellä olevan muutaman kuukauden loppuun saakka kannoin käätyjä muodollisestikin oikein. Toiseksi, käätyjen toinen norppa puuttuu ja muistan ennen kuvaukseen lähtöäni kontanneeni hotellihuoneeni kylpyhuoneen nurkasta nurkkaan säilytyspussi kourassani kadonnutta etsien. Norppa löytyi lopulta turvallisesti kotoani säilytyslaatikostaan. Ilmeeni ei välttämättä paljasta että saapuessani edellisenä päivänä hotelliin Aulangon kivikova mariannekarkki lohkaisi palan poskihampaastani. Jokainen jolla on ollut lohjennut hammas, tietää kyllä että sitä lohkeamaa ei voi olla tunnustelematta kielenkärjellä muutamaan ensimmäiseen päivään.

Vuonna 2000 syksyllä olin ehdokkaana kunnallisvaaleissa ja toisaalta tarmoni kohdistui MBA-opintojeni opinnäytetyöhön sekä vauhdilla etenevään sukututkimukseeni. En juuri ehtinyt seuraamaan kamarin tapahtumia, hoidin vain välttämättömät varapuheenjohtajuuteni liittyvät tehtävät. Jarmo Johansson soitti joulukuussa 2000 ja ilmoitti että uutta puheenjohtajaa ei ole, ellen minä ryhdy. Toiminta loppuu. No - valtuustopaikka jäi saamatta, opinnot olivat valmiit eikä minulla ollut aikomusta jäädä historiaan henkilönä jonka yhteistyökyvyttömyyteen Imatran Nuorkauppakamari kaatui. Varmasti joku muu olisi noussut esiin, mutta minä sanoin että ok. Mennään näillä eteenpäin. Kiireitä riitti töissä ja siinä rytäkässä tuli polkaistua vuoden 2001 toiminta käyntiin - muutamia asioita vain ei koskaan käyty lävitse - mm. että kuinka niitä käätyjä kannettiin. Eurooppakokouksessa Tampereella toukokuussa 2001 eivät paikallisyhdistysten puheenjohtajat kantaneet käätyjä, joten virhe ei ehtinyt kansainväliselle tasolle.

Kauteni alussa INKK siirtyi web-aikaan aktiivisen internetsivuston ja useampia kertoja vuodessa ilmestyneen Inkeri E-Zinen muodossa. Digikamerat olivat juuri tulleet tavallisenkin kuluttajan saataville ja Sony Mavica tuli todella tarpeelliseen käyttöön webin ja zinen kuvituksessa. Mavicalla napatussa digikuvassa Tampereen EU-kokouksesta poseeraamme Kirsin kanssa, Kirsi iltapuvussa ja minä sen ainoan kerran smokissa. Olisi siinä käädyt olleet vielä hieno lisä. E-Zine sai hyvää palautetta, vaikka vanhaa Inkeriä paperiversiona jotkut vielä kaipasivatkin. Kauteni mottona oli ?back to the basics? ja tarkoituksena palauttaa toiminnan aktiivisuus ja perinteiset tapahtumat veret seisauttanutta vuosikokousta 1997 edeltäneelle tasolle. Jäsenmäärän kasvattamiseksi vein läpi esityksen että jokaisen koejäsenen on tuotava koejäsenyytensä aikana kaksi uutta ehdokasta seuraavalle koejäsenkaudelle. En muista toiko Timo Suikki ensimmäistäkään, mutta hän sai sen anteeksi koska suostui seuraavaksi puheenjohtajaksi. Perustin uuden hallitusviran ?Master of Ceremonies? jonka tehtävänä oli kaudellaan valvoa että kokouksissa ja tapahtumissa noudatetaan kamarin perinteitä ym. protokollaa. Lisäksi MC:n virasta tehtiin siten periytyvä että edellisen vuoden IPP:stä tulee automaattisesti MC, tarkoituksena oli saada hallitukseen pysyvyyttä ja kokemusta.

Toivoakseni vuosi 2001 antoi Timpalle pohjan ponnistaa. Kaikki perinteiset tapahtumat toteutuivat. Toimintatapani ja tapani ilmaista asioita eivät olleet kaikkien mieleen - ilmeisesti toiset tykkäsivät koska kunniajäsenyys tupsahti parin vuoden päästä. Nyt marraskuussa 2006 palaan tämän jutun alkulähteille Aulangolle katsomaan onko siellä vielä vuoden 2001 JC-henki elossa.

Muista maailmoista

Terveisiä Itä-Lapin jängiltä, tuntureilta ja soilta. Oli mukava kerätä voimia syksyn haasteisiin, tutkimukseen, työhön ja muuhun elämiseen. Kun on viikon ajan ollut enemmän ja vähemmän luonnon voimien armoilla, ensimmäinen kotisohvalla katsottu toimintaleffa herätti muistuttamaan että elokuvissa moni asia on yleensä toisin. Oletteko TE joskus pohtineet asioita jotka ovat mahdollisia vain elokuvissa? Monet elokuvat esittävät maailman joka näyttää tutulta, mutta jonka luonnonlait ovat jostain toisesta maailmasta. Muutamista mahdottomuuksista on tullut elokuvissa jo kliseitä. Kirjoitin tämän tekstin jo vuonna 2003 Imatran Nuorkauppakamarin E-Zineen, nyt oli mukava löytää se Internetin Wayback Machinen avulla. http://www.archive.org/web/web.php - nauttikaa

Kipinöivä teräs

Terroristi päräyttää pitkän sarjan konepistoolillaan sankarin juostessa karkuun teollisuushallin käytävää pitkin. Luodit kimmahtelevat. Tämän uskoisi olevan jännittävää sellaisenaan, mutta elokuvaohjaajat uskovat että sitä pitää vielä jotenkin tehostaa. Niinpä erikoistehosteet, jotka ovat esittävinään kimpoilevia luoteja, iskevät ilmoille kunnon kipinäilotulituksen, vaikka tavalliset käsiaseenluodit eivät iske minkäänlaista kipinää edes teräkseen osuessaan. Valtaosa luodeista nimittäin on kuparivaippaista lyijyä, eikä se kipinöi osuessaan. Juuri sen vuoksi esim. kemianteollisuuden huoltomiehet käyttävät kupari- tai lyijyvasaroita siellä missä voi olla syttyviä kaasuja tms. Teräsluoti kipinöi mutta sen kipinät näkyvät erittäin heikosti, muistelepa omaa teräsvasaraasi - oletko nähnyt kipinöitä? Samaten elokuvien punahehkuiset terästehtaat kipinäsuihkuineen ja altaineen täynnä sulaa massaa ovat mahdollisimman kaukana ainakin Imatra Steelin standardeista. Luodit kuumenevat osuessaan kiinteään kappaleeseen, mutta eivät ne silloinkaan välähdä ja kipinöi. Teräsvaippainen luoti voi tietyissä oloissa kipunoida osuessaan metalliin tai sopivaan kiveen, mutta tuloksena ei ole sellainen tähtisade kuten elokuvissa.

Entä voisiko kipinöinnin syynä olla fosforiluoti? Voisi. Ne on kehitetty juuri siksi että konekivääriampuja voisi päätellä välähdyksistä minne on ampumassa, koska - kuten äsken kävi ilmi - tavalliset luodit eivät kipinöi. Oikien hyvillä kontakteilla terroristillamme voisi olla käytössään fosforiluoteja ja niiden lisäksi jopa ase jolla niitä voisi ampua. Välähteleviä luoteja ei minun mielestäni tarvita. Vakavahenkisissä elokuvissa niitä ei yleensä näekään. Aitous voi olla jopa dramaattisempaa. Esimerkiksi elokuvssa "Pelastakaa sotamies Ryan" ääni, joka syntyi kun luodit iskivät maihinnousualuksien palkkeihin sotilaiden vyöryessä eteenpäin, oli todella hyytävä.

Liekehtivät autot

Lapissakin käytin Primuksen keittimessä polttoaineena bensiiniä.


Elokuvissa autot nykyisin syttyvät liekkeihin samalla hetkellä kuin ne törmäävät mihin tahansa. Korkealta putoava auto räjähtää siinä silmänräpäyksessä kun se osuu maahan. Onneksi todellisuus on muuta. Että bensiini syttyisi palamaan, pitää sitä olla ilmassa juuri oikeassa suhteessa. Oikea suhde on 0,8-6,0% bensiinihöyryä ja loput ilmaa, muuten bensiini ei syty, puhumattakaan että räjähtäisi. Bensan pitää siis höyrystyä ennen kuin se voi palaa. Se ei ole valtava ongelma, koska bensiini höyrystyy hyvin helposti. Lapissakin käytin Primuksen keittimessä polttoaineena bensiiniä.

Jotta auto törmätessään räjähtäisi, sen bensiinitankin tulee rusentua ja sumuttaa bensiiniä suurelle alueelle höyrystymään ja sekoittumaan ilmaan. Sitten jonkin pitää sytyttää se. Autojen bensatankit on rakennettu kestämään melkoisia kolareita, ja yleisimmät kipinän lähteet ovat toisessa päässä autoa. Elokuvissa sen sijaan bensatankit ovat heppoisia ja bensiinin höyrystyminen tapahtuu sekunnin murto-osissa, seoksesta tulee aina räjähtävä ja sytyttävä kipinä löytyy aina. Jos näin olisi, huoltoasemilla pamahtelisi autoja toistuvasti tankkauksen yhteydessä.

Tosielämässä edes palamaan syttynyt kolariauto ei hevin räjähdä. Palo syttyy yleensä moottoritilassa ja leviää sitten taaksepäin, mutta bensiinitankki ei räjähdä ellei siinä ole reikää josta liekit pääsisivät sisään, eikä sittenkään jos sillä hetkellä tankin sisäpuolella ei ole juuri tuota oikeaa seosta ilmaa ja bensiinihöyryä. Kolaripaikalle auttamaan tulevat ihmiset ovat monasti nykyisin niin huolissaan auton räjähtämisestä, että kiskovat loukkaantuneet ulos kolariautosta heidän vammojensa laadusta piittaamatta.

Loppumattomat ampumatarvikkeet

Yleisöhän ei ole kiinnostunut sellaisista asioista kuten lataaminen, lipastaminen tai ampumatarvikkeitten loppuminen, joten niitä ei elokuvissa näytetä.


Todellinen action-sankari valitsee .45 kaliiberin Mac 10 -konepistoolin, koska sen tulinopeus on 1000 luotia minuutissa. Sen lippaaseen menee 30 panosta. Elokuvissa annetaan aseen laulaa jopa minuutteja kerrallaan. Yleisöhän ei ole kiinnostunut sellaisista asioista kuten lataaminen, lipastaminen tai ampumatarvikkeitten loppuminen, joten niitä ei elokuvissa näytetä. Mac 10 tyhjenee 1,8 sekunnissa sarjatulella. Jos sankari joskus tyytyisi ampumaan yhtäsoittoa niinkin lyhyen ajan kuin 3 minuuttia, sylkee ase siinä ajassa n. 3000 lyijynpalasta, á 15 g kappale. Se tekee 45 kg. Siinä ei ole mukana 3000 hylsyn painoa eikä tarvittavien 100 lippaan painoa. 3 minuutin yhtäjaksoinen ammunta tekee kevyestä konepistoolista takuuvarmasti tulikuuman metalliromun, mutta ei se kestä edes niin pitkään. Tosi sankarilla on Mac 10 kummassakin kädessä. Elokuvissa ei muuten koskaan näytetä niitä ammuslaatikkopinoja raahaavia apulaisia joiden on pakko olla jossain siinä sankarin vierellä satakiloisine lasteineen.

Helisevät ikkunat

Ilmeisesti Hollywoodissa kukaan ei ole koskaan saanut lasista haavaa esim. sormeensa. Rikkoutunut ikkuna merkitsee yleensä tuhansia erittäin teräviä särmiä. Lasi saa aikaan verta vuotavan viiltohaavan vaivattomasti, voimaa ei tarvita. Elokuvissa sen sijaan isoista laattalasisista ikkunoista hypitään lävitse ilman pienintäkään naarmua.

Todellisuudessa laattalasin paino ja sen liikuttamiseksi tarvittava voima tekevät hyppääjästä selvää. Isot putoavat lasinpalaset toimivat kuin giljotiinit, eivätkä lasinsirpaleet väisty, vaan ne pyrkivät pysymään siinä missä ovat. Ne saa siirretyksi vain voimaa käyttämällä. Jos tämän voiman tarjoaa hyppääjä joka painautuu rikkoutuneiden ja rikkoutuvien lasinsirpaleitten reunoja ja kulmia vasten, jälki on rumaa. On ihmisiä jotka ovat vahingossa pudonneet ikkunasta lävitse naarmuitta. On myös Ebola-viruksen saaneita, joita se ei ole tappanut. Kummassakaan tapauksessa todennäköisyys jäädä henkiin ei ole erityisen suuri.

Turvalasi ja laminaattilasi ovat asia erikseen, mutta ei niihinkään ole mukava päätään lyödä. Elokuvissa käytetään turvalasia, ja rikotaan se räjäyttämällä juuri ennen kuin stuntti menee siitä lävitse. Tai sitten käytetään sokerista tehtyjä lasimaisia levyjä, jotka hajoavat kuin lasi mutta eivät tee teräviä reunoja. Tai sitten käytetään vastaavia muovivalmisteita.

Lasin vetovoima

Sankari seisoo sivukadulla autuaan tietämättömänä autosta joka lähestyy haulikonpiippu ikkunasta sojottaen. "PAM". Sankari lentää osuman voimasta metrin taaksepäin suoraan näyteikkunasta läpi. Onneksi kaverilla oli luodinkestävät liivit. Jos ei ole käytettävissä näyteikkunaa, sitten sankari lentää päin pullopinoa, valtavaa peiliä tai jotakin muuta lasiesinettä. Jos emme tietäisi paremmin, voisi olettaa että lasi vetää ammunnan uhria puoleensa.

Itse olen kymmenvuotiaana pikkupoikana juossut puoliksi kerrostalon lasioven läpi Uittamon Jalustinkujalla - lasissa oli jokin vialla, onneksi.


Elokuvantekijän selitys kuuluu että sankari lentää haulien osuman voimasta taaksepäin, ja lasi oli paikalla vain sattumalta. Ei tässä maailmassa. Haulien osuminen luotiliiviin on kimmoton törmäys. Sen sankarin, johon osuu, liike-energia on pienempi kuin haulien liike-energia oli ennen osumaa. Energiaa ei katoa yhtään, se joko muuttuu lämmöksi tai katkaisee jonkin kylkiluun sankarilta. Mutta jos energia voikin noin muuttaa olomuotoaan, liikemäärä ei voi. Sankarin liikemäärä on sama kuin haulien liikemäärä ennen osumaa. Tarkastelemalla liikemäärän säilymistä voidaan laskea, lentääkö osuman saanut taaksepäin. Jos hän painaa 80 kg ja haulit 32 g, ja haulit liikkuvat 486 m/s, saadaan lukion fysiikalla osuman saaneen henkilön nopeus osuman jälkeen: 0,193 m/s eli n. 1,2 km/h. Useimmat tämän blogin lukijat pystyvät kävelemään ainakin 6 km/h nopeudella eivätkä silläkään vauhdilla kävele ikkunalasin lävitse. Itse olen kymmenvuotiaana pikkupoikana juossut puoliksi kerrostalon lasioven läpi Uittamon Jalustinkujalla - lasissa oli jokin vialla, onneksi.

Liikemäärän säilymisen laki antaa toisen näkökulman. Liikemäärä on nimittäin sama myös ampujalle. Aseen rekyyli työntää ampujaa taaksepäin liikemäärällä jonka saavat aikaan haulien liike eteenpäin ja haulit liikkeelle työntävä kaasu. Sankari saa saman liikemäärän kuin mikä hauleilla oli ennen osumaa, mutta häneen kaasut eivät ylety ja haulien nopeus hidastuu matkalla. Ampujan liikemäärä on siis suurempi kuin osuman saaneen sankarimme. Jos ampuja ei lennä taaksepäin lähimmästä ikkunasta, niin sitten ei lennä osuman saanutkaan.

Putoaminen

Äidit aina huolehtivat "varo ettet putoa". Syystäkin. Elokuvissa ei olla turhan tarkkoja, vaikka putoaminen on melkoisen vaarallista. Otetaan taas esiin suosikkime, .45 kaliiberin luoti joka painaa 15 g ja lähtee aseen piipusta 288 m/s. Sen liike-energian määrä on 619 J. Elokuvan sankarilla joka painaa 63.2 kg ja putoaa metrin korkeudelta, vaikka sängystä (tämä on vähän korkeampi sänky), on osuessaan lattiaan yhtä paljon liike-energiaa! Sankari jää henkiin vain siksi, että kosketuspinta lattiiaan on suurempi kuin luodin kosketuspinta. Yksi metri lisää korkeutta lisää liike-energian määrää aina yhdellä .45 kaliiberin luodin energialla. Action-sankarille rutiininomainen kuuden metrin pudotus vastaa siis liike-energian näkökulmasta kuuden .45 kaliiberisen luodin osumaa yhtäaikaisesti. Jos sankari painaa 109 kg, kuuden metrin pudotus vastaa 18 läheltä ammutun luodin energiaa. Mitä isompia ne ovat, sitä kovemmin ne putoavat.

Ongelma koon kanssa

Vanha tuttu juoni: hullu tiedemies, radioaktiivinen laskeutuma, saasteet tai jokin muu ihmiskunnan lieveilmiö kutistaa jonkin olion, tai tekee siitä jättiläisen. Se on usein ihan viihdyttävää katsottavaa, ja mahdotonta. Aloitetaan vaikka tiheydestä. Aine on enimmäkseen tyhjää tilaa, joten ehkä olisi mahdollista kutistaa tai suurentaa kappaleita jollakin tavalla säätämällä tyhjän tilan määrää. Kuitenkin kappaleen massa säilyy samana lisättiinpä siihen tyhjää tai otettiin pois. Jättiläismäiseksi muuttunut ihminen menisi tuulen mukana kuin ilmapallo - kuvitelkaa kerrostaloa joka painaa 80 kg. Kutistettuna sama ihminen kohdistaisi melkoisen paineen pikku jaloillaan, sadasosan kokoinen ihminen kohdistaisi itse asiassa 10.000 kertaisen paineen neliösenttiä kohden. En kehottaisi astumaan mutalammikkoon jos teidät kutistetaan sadasosaanne, vaan pysymään melko tukevalla sementillä.

Jos tiheysongelma jotenkin onnistuttaisiin välttämään, eli suurennetun otuksen massa kasvaisi ja kutistetun vähenisi, ollaan tosielämässä uuden ongelman edessä. Ainakin mitä jalkoihin tulee. Jalat ovat kuin kreikkalaisen temppelin pylväät, niiden vahvuus on riippuvainen tukipisteen pinta-alasta ja pylvään ympärysmitasta. Jos muurahainen suurennetaan 1000-kertaiseksi, sen jalat pitenevät (lajista riippuen) n. 3,5 millimetristä 3,5 metrisiksi. Sen jalkojen ympärysmitta eli vahvuus kasvaa suhteessa 1000 potenssiin kaksi, eli miljoonakertaiseksi. Vakuuttavaa? Ei. Mauri Muurahaisen paino kasvaa kasvukertoimen 1000 kuutiolla, miljardikertaiseksi. Massa siis suurenee 1000 kertaisesti verrattuna jalan vahvuuden kasvuun. Vaikka pikkumuurahainen kantaa moninkertaisesti oman taakkansa, jättiläinen romahtaisi oman taakkansa alla. Jos se jaksaisi seistä, ei se ainakaan rivakasti liikkuisi.

Kutistettu ihminen olisi voimineen ylivoimainen superolento


Kutistettaessa (tiheys vähentäen) paino-ongelmat eivät kiusaisi. Olisiko jännää kutistaa muurahainen 1000 kertaa pienemmäksi? Ei elokuvantekijöiden mielestä. Pitää kutistaa isompia eläimiä. Lämminveristen otusten kutistaminen aiheuttaa fysiologisia ongelmia. Lämmön haihduttaminen kehosta on riippuvainen ruumiin pinta-alan ja massan suhteesta. Pienen otuksen aineenvaihdon on oltava siis tyystin erilainen kuin ison - ja niin se todellisuudessa onkin. Lämminverisen pikkuotuksen pitää mm. syödä monta kertaa oma painonsa ruokaa päivittäin pysyäkseen lämpimänä. Kutistetun ihmisen ruokavaliona olisi syödä koko ajan. Hypotermia vaanisi jopa yli 30 asteisessa ilmassa. Toisaalta, kutistettu ihminen olisi voimineen ylivoimainen superolento (samasta syystä kuin suurennettu muurahainen ei jaksa seistä), ja pistäisi vastaantulevaa hämähäkkiä kuonoon 6-0, tai hyppäisi karkuun kuin teräsmies.

Edellä oleva ei lainkaan ole ottanut huomioon sitä että keuhkojen, sydämen, aivojen, verisolujen ym. vaatimukset solujen koolle ja määrälle tekevät em. muutokset mahdottomiksi. Fysiologiset muutokset ovat jopa dramaattisempia kuin fysikaaliset.

Räjähdys tyhjyydessä

Star Trek -sarjan alussa fysiikka toimi oikein. Kun jotain räjähti avaruudessa, se tapahtui äänettömästi. Ääni on paineaalto joka etenee aineessa, esim ilmassa. Ilmassa sen nopeus riippuu mm. lämpötilasta ja paineesta, yleisesti n. 330 m/s. Avaruudessa on vain tyhjyyttä, ei mitään mikä kantaisi ääniaaltoja. Räjähdys avaruudessa loisi lähes ikuisesti laajenevan kaasupilven, joka osuessaan vaikuttaisi sen läpi lentävään avaruusalukseen. Ei ääni- tai paineaaltoa. Tyhjyydessä kaasumaisen räjähdyspilven tiheys olisi merkityksettömän pieni ja aiheuttaisi korkeintaan vähän suhinaa pyyhkiessään aluksen pintaa. Valo puolestaan on sähkömagneettinen aalto eikä tarvitse ainetta etenemiselleen. Tyhjiössä sen nopeus on n. 300,000,000 m/s

Star Trekin käsikirjoittaja kuitenkin taipuivat ympäristön paineen alla ja lisäsivät räjähdyksiin äänitehosteet. Heidän fysiikallaan äänen nopeus on sama kuin valon, sillä monitoreissa kuva räjähdyksestä ja sen ääni näkyvät ja kuuluvat samanaikaisesti. Star Trekin fanit esittävät että aluksen tietokone simuloi räjähdyksen ääntä kertoakseen että osuma tuli. Voisi luulla että tietokoneen kannattaisi ilmoittaa vaikka että "osuma vihollishävittäjään paarpuurin puolella, etäisyys 500 km", kuin päästää ilmoille kovaääninen "PUM". Räjähtävän avaruusaluksen tarkkaileminen avaruudessa on paljon vaarallisempaa kuin täällä maan päällä. Sirpaleet saisivat räjähdyksessä valtavan lähtönopeuden, kuten maassakin, mutta kun niihin ei vaikuttaisi painovoima eikä ilmanvastus, ne etenisivät lähtönopeudellaan suoraviivaisesti käytännössä ikuisesti kunnes osuisivat johonkin. Pysyttelemällä kaukana räjähtävästä aluksesta voisi vähentää alukseen osuvien kappaleitten määrää, ja ehkä ehtisi pistää päälle energiakilven tai muuta sellaista. Kiivaassa avaruustaistelussa keskellä räjähteleviä aluksia oleminen koituisi kuolemaksi ilman hyviä suojakilpiä.

Laserit

Hollywoodin juonet nykyisin pitävät sisällään lasersäteillä toteutettuja turvajärjestelmiä. Sankarin tehtävä on luikerrella ja vääntyillä taiteellisesti asetellun sädelabyrintin lävitse. Sijoittamalla yhdensuuntaisia säteitä tiheästi rinnakkain voitaisiin estää kaikki ujuttautumiset niiden läpi, mutta ehkä se ei olisi yhtä hauskaa?

Aika moni meistä on käyttänyt laserosoitinta, ja tietää että vain punainen piste näkyy, ellei ilmassa ole vahvasti tupakansavua.


Hauskuus tuntuu vaativan näkyvät lasersäteet. Aika moni meistä on käyttänyt laserosoitinta, ja tietää että vain punainen piste näkyy, ellei ilmassa ole vahvasti tupakansavua. Piste syntyy siihen kohden, missä tiukasti samansuuntaiset valonsäteet heijastuvat eri suuntiin, jokunen siis katsojan silmäänkin. Viime aikoina elokuvantekijät ovat oivaltaneet että kannattaa tehdä turvajärjestelmien lasersäteet näkymättömiksi, ei siksi että se on realistisempaa koska ne eivät näy tosimaailmassakaan, vaan siksi että näin saadaan uudenlaista dramatiikkaa. Sankarin on kyettävä tekemään säteet ensin näkyviksi. Jotta valon voisi nähdä, sen pitää osua silmään. Mutta, päinvastoin kuin me katsojat, valonsäteet eivät usko silmänkääntötemppuihin eivätkä lasersädekimput kaarra näyttelijän silmää kohden vaikka tällä olisi elokuvaa varten tehdyt erikoislasit päässään.

Lasereita ei todellisuudessa käytetä turvajärjestelmissä, koska ne ovat kalliita ja vaativat tarkkaa suuntausta toimiakseen. Käytetyimpiä ovat halvat infrapunaledit, joille riittää että tunnistimen päälle lankeaa vähän varjoa. Passiiviset järjestelmät ovat vielä halvempia, koska ihmiset itsessään ovat käveleviä infrapunalamppuja.

Lasertähtäimet ovat yleensä esitetty periaatteeltaan oikein. Ja onhan punaisessa täplässä uhrin niskassa tiettyä uhkaavuutta - me tiedämme että luoti tulee kohta. Silti juuri salamurhaaja ei käyttäisi lasertähtäintä, koska se voisi ilmiantaa hänet ja hänen aikeensa. Liikkuvaan maaliin ampuminen lasertähtäimellä olisi älytöntä, koska ampuja joutuisi ottamaan ennakkoa jolloin piste voisi kadota taustaan tai kohde voisi nähdä sen.

Oikein supervoimakkaat "kuolemansäteet" voisivat tehollaan saada ilman molekyylitkin hehkumaan ja siten saada säteen näkymään. Ulkoavaruudessa lasersäde ei voisi näkyä koska ei olisi mitään mikä voisi tehdä sen näkyväksi. Monet elokuvat näyttävät kuinka lasersäteet kiitävät kuin keihäät kohti maaliaan. Kaikki valo liikkuu 300.000.000 m/s, myös laservalo, eikä ihmisen silmä ehtisi mitenkään sellaista liikettä näkemään. Mutta jospa kyseessä ei olekaan laser - jonkinlainen korkeaenergisistä hiukkasista tehty säde voisi näkyä jatkuvana säteenä ampujasta maaliin.

Äänielokuva

Kun salainen agentti valmistautuu tehtäväänsä, hän asentaa hotellihuoneensa ikkunan ääressä 7.62 NATO-kiväärinsä piippuun ylisuuren äänenvaimentimen (sen äsken mainitun lasertähtäimen seuraksi). Terroristi tulee esiin. Kadulla kävelevät kuulevat viattoman äänen "vvup" ja kenenkään huomaamatta agentti poistuu paikalta tehtävä suoritettuna. Paitsi todellisuudessa. 7.62 luoti lähtee ääntä nopeammin ja vaimennettunakin pitää metelin joka vetää huomion ampujan suuntaan. Vaimentaminen "vvutiksi" on lähes mahdotonta. Kiväärinlaukaus on kovimpia ääniä mitä ihminen yleensä voi joutua kuulemaan, jopa yli 150 dB, kipukynnyksen ollessa 130 dB. Vaimentamaton kiväärinlaukaus sankarin korvan juuressa tekisi hänestä kuuron, ehkä pysyvästi. SWAT-tiimit käyttävät vaimentimia siksi että voisivat tunnistaa, ampuuko joku saman ryhmän jäsen jossain. Vaimentamattoman aseen laukaiseminen sisätiloissa voi aiheuttaa suojaamattomalle korvalle tilapäisen kuulonmenetyksen.

Chuck Norris ja Steven Seagal käyttävät käsiaseen vaimentamiseen 2 litran limsapulloa jonka teippaavat ilmastointiteipillä aseen päähän.


Havaittuun äänenvoimakkuuteen vaikuttaa desibelien lisäksi myös äänen taajuus. Toisaalta kuuleminen on suhteessa desibeleihin logaritmista, kiväärinlaukauksen äänienergian puolittaminen esim. vaimentimella vähentää äänenvoimakkuuden 150 dB:stä 147:ään. Sitä eroa on hankala edes havaita. Hyvä korvatulppa vaimentaa 30 dB, eli vähän kipukynnyksen alapuolelle. Voidaan arvioida, että "vvut" olisi tuollaiset 50dB, mikä edellyttäisi 100 dB vaimennusta. Parhaat vaimentimet kykenevät tällä hetkellä n. 40 dB vaimennukseen. Käsittämättömät 100 dB voidaan siis vaimentaa kiväärinlaukauksesta vain elokuvissa. Chuck Norris ja Steven Seagal käyttävät käsiaseen vaimentamiseen 2 litran limsapulloa jonka teippaavat ilmastointiteipillä aseen päähän. Todellisuudessa sellainen olisi naurettavan ja säälittävän rajamailla, sekä jopa vaarallista ampujalle itselleen. Elokuvissa ääni kiitää räjähdyksissä ym. aina valonnopeudella, vaikka tosielämästä kaikki kuitenkin tietävät että ääni tulee vähän perässä.

Muuttuisiko elokuvan dramatiikka huonompaan suuntaan jos nämä asia esitetään niinkuin ne ovat? 1970-luvulla oli muotia esittää luodin osuessa esim. ihmiseen aina kimmokkeen ääni. Kuinkahan moni jaksaisi olla nauramatta tänään?

Lähteet: Intuitor Insultingly Stupid Movie Physics
Viattomat tappajat, Björn Kurtén